Angie Sage: Septimus Heap - Magyk

Angie Sagen Septimus Heap- sarja. Fantasiasarja, osia on tähän mennessä ilmestynyt ainakin kuusi. Mahtavaa luettavaa, englanniksi tosin vähäsen hankalaa kirjalle ominaisten sananväännösten takia, muttei liian vaikeaa kuitenkaan. Hupaisia tapahtumia ja odottamattomia sekä mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Kirjojen tyylistä tekee vielä ihanamman se, että jokaisen kirjan takana on pieniä tarinoita sarjan sivuhahmoista: esimerkiksi mitä heille tapahtui ennen kirjaa, kirjan tapahtumien jälkeen tai jotakin, jota voisi haluta tietää. 'Tietoiskut' ovat hupaisia ja ihania, koska usein sivuhenkilöt eivät saa tarpeeksi tilaa itse tarinasta, mutta tällä tavalla sivuhenkilöidenkin tarinat kerrotaan.

Magyk, ensimmäinen Septimus Heapista kertova kirja. Kirjan nimi kertonee melko paljon, Magyk (suom. Magiaa). Magia on muuttunut entisen kuningattaren ja ExtraOrdinary wizardin (olisikohan suomennettuna ollut erityisvelho) murhan jälkeen tabuksi. Kuningattaren nyt 10-vuotias tytär, noin päivän vanhan äitinsä kuoleman aikaan, on löytynyt, ja hänen peräänsä on lähetetty salamurhaaja. Prinsessa onnistuu kuitenkin pakenemaan linnasta ottoisänsä ja -veljensä, nykyisen ExtraOrdinary wizardin ja Poikien armeijan pojan 412 kanssa. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka pitää lukijan jännityksessä loppuun asti.

Rakastan tapaa, jolla Sage on kuvannut eri hahmoja: ExtraOrdinary Wizard Marcia Overstrand on vähän turhamainen nainen, joka halluaa kaiken hetinyt, ja tahtoo palauttaa Magian sen vanhalle paikalleen. Poika 412 on Poikien armeijassa opetettu vihaamaan velhoja, mutta ajattelee myös omilla aivoillaan. Pidän myös siitä, että prinsessa ei ole perinteinen pumpulissa kasvanut hattarapäinen blondi, vaan tavallinen tyttö, jolla on tavallinen (otto)perhe ja veljiä.

En oikein osaa kirjoittaa tästä kirjasta. Mitä kertoisi, mitä ei, ettei menisi liian spoilaavaksi. Sanon kuitenkin, että Septimus Heapit ovat hyvinkin lukemisen arvoisia, vähän paksuhkoja ja raskaahkoja, mutta kuitenkin mielestäni erilaisia kuin muut lukemani velhokirjat. Pidän näistä melkein yhtä paljon kuin Pottereista, mikä johtuu kahden sarjan erilaisuudesta: Sagen velhot ovat hyvinkin erilaisia kuin Rowlingin velhot. Ihastuttava maailma, paikoitellen vähän hämmentävä, mutta lukeminen kannattaa kyllä.
-'n

Natsuki Takaya: Fruits Basket

 Nyt esittelyyn mangasarja Fruits Basket, by Natsuki Takaya.  Kuvia on muutamia, mikä johtuu siitä, että mielestäni 23-osainen mangasarja ansaitsee enemmän kuin ensimmäisen pokkarin kannen esittelyynsä.. Ja muut kannet olen valinnut ihan vain hahmojen perusteella, minulla ei juuri ole muistikuvaa, mitä tapahtui missäkin kirjassa, sillä kun lukee 23 pokkaria putkeen, vähäsen hämärtyvät nämä rajat, mitä tapahtuu missäkin kirjassa. Kuvissa ovat ylhäältä alaspäin Tooru, Kyoo, Hatori, Hatsuharu. Fruits Basket-sarjaa suosittelen kenties kasi-ysi-lukioluokkalaisille. Sarjassa on synkkiä kohtia, mutta myös valoisia hetkiä.

Fruits Basket, aka. Furuba, kilpailee lempimangasarjani-tittelistä kevyesti. Tosin en ole kovin monia mangoja lukenut, käytännössä Dragon ball:it, Inuyashat, Ranma½:t ja muutamista sarjoista ensimmäisiä kirjoja, ja näistä sarjoista en ole paljoa pitänyt. Furuba on hyvin erilainen kuin edellämainitut, sillä lienee eniten yhteistä Ranma½ kanssa, tosin luin Ranmat joskus kutos-seiskaluokilla, joten en juurikaan muista niistä mitään, mutta saattaisi olla aika saman tyylinen. Tai sitten ei. Älkää takertuko tähän liikaa, en tosiaankaan muista Ranmoista muuta, kuin sen, että Ranman sukupuoli vaihtuu, kun hän saa vettä niskaansa, riippuen sen lämpötilasta, mutten muista, muuttuiko hän kylmästä tytöksi vai kuumasta, epäilen, että kylmästä. En muista.

Furuba. Sarjan päähenkilönä on Tooru Honda, sarjan alussa lukion ekavuotinen tyttö, joka tutustuu Sooma-sukuun, ja oppii Sooman suvun synkän salaisuuden. Sooman suvussa on 13 jäsentä, jotka muuttuvat vastakkaisen sukupuolen halauksesta joksikin kiinalaisen eläinradan eläimeksi, riippuen horoskooppimerkistään.  Eläinradan tarina löytyy
jostakin pokkarista, alkupäästä varmaankin. Eläimeksi muuttuminen on kirous ja asia, jota suku varjelee keinolla millä hyvänsä, edes koko suku ei tiedä siitä, mutta Tooru saa tämän selville. Hänelle ei kuitenkaan tule seuraamuksia, vaan päätyy itseasiassa asumaan joidenkin eläinradan jäsenten, Koiran, Rotan ja Kissan luokse. Tästä tapahtumasta alkaa kolmivuotinen seikkailu, joka muuttuu aina vain synkemmäksi, mutta jolla on sykähdyttävä, ennalta-arvaamaton loppu.

Sarjan tapahtumat tulevat ajallaan, ei ole tylsiä hetkiä, aina tapahtuu jotakin ennalta-arvaamatonta. Tapahtumat eivät kasaannu vain yhteen kohtaan, ne eivät juuri toista itseään, vaan ilmestyvät milloin minkäkin kulman takaa. Mangassa vihjataan tuleviin, vielä selvittämättömiin tapahtumiin ihanan salakavalasti, melkein huomaamattomasti, ja kun asiat lopulta selviävät, ei ikinä olisi kuvitellutkaan niiden menevän, miten ne menevät. Sarjassa on uskomattomia juonenkäänteitä ja ne tulevat täysin odottamatta.

Sarjan hahmot ovat toinen toistaan ihastuttavampia. Vaikka sarjassa on paljon henkilöitä, jokaisella on omanlaisensa persoona, kaikkia ei tavata heti, vaan pikkuhiljaa toinen toistaan mielenkiintoisemmissa tilanteissa. Sarjasta löytyy riitapukareita, kilttejä ja kylmiä ihmisiä ja julmia sekä hössöttäviä vanhempia. Lempihahmoihini kuuluvat Kyoo, Hatori, Hatsuharu ja Kazuma. Kirjan naishenkilöistä voisin kai mainita päähenkilö Toorun lisäksi Hanijaman ja juonen kannalta merkityksettömän Mayun (luokan opettaja). Käytännössä rakastan kuitenkin kaikkia sarjan hahmoja, siellä ei oikeastaan ole ketään, josta en hahmona pitäisi, tosin useat ovat sellaisia, joita en oikeassa elämässä sietäisi hetkeäkään.. Etenkin minun käy sääliksi Hatoria...

Sarja on aluksi vaikea lukea, jos ei tunne japanilaista puhuttelua, joka on tärkeässä roolissa Furubassa. Kirjoissa ei olisi mitään intoa, jos suomennosvaiheessa puheliitteet (-san,-kun,-chan-,nee-san...) oltaisi jätetty pois. Suosittelenkin, että ensin vähän lueskelee kirjan takaa puhutteluliitteiden ja -tapojen merkityksiä, niin sarjasta saa huomattavasti enemmän irti. Melkein voisi lukea parikin osaa, ja kun oppii liitteiden merkitykset, aloittaa alusta, jotta lukukokemus ei häiriinny.

Sarja on paikotellen hyvin koskettava. Äkkiseltään muistuu ainakin viisi kohtaa mieleen, joissa parun silmät päästäni, vaikka yleensä en paru lukiessa kirjoja tai katsoessa leffoja (poikkeuksena, joka vahvistaa säännön lienee Snapen tarina Pottereissa..), mutta Furubassa oikeasti itkin. Yhä, vaikka olen lukenut sarjan jo useampia kertoja. Mutta rakastan sitä, ja tarina on niin upea... Ja koskettava. Ei voi muuta sanoa.

Yhteenveto: Hitto, lukekaa!
-'n

J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Taru Sormusten Herrasta. En ymmärrä, miten Tolkienilla on voinut olla niin paljon mielikuvitusta, kun hän on nämä kirjoittanut. Kaikki kansat ovat omalaatuisia, toisistaan poikkeavia, myös eri ihmiskansat keskenään. Keski-Maassa on mielenkiintoisia kieliä ja ihania taruja ja lauluja... Oikeasti, ei paljon hienompaa sarjaa voi olla. 

Tosin, annan minä LotRille vähän risujakin: Frodoilut. Uaah, ei sellaisia kukaan jaksa lukea, suurin osa matkaa pirun tylsää, kun Frodo ja Sam hengailevat kahdestaan. Myönnän, en lukenut kirjoja sana sanasta tällä kertaa, vaikka laskenkin ne lukeneeni, sillä en yksinkertaisesti jaksa Frodoa.. Frodoiluista luin oikeastaan vain Faramir-kohdan (I'm in love with Faramir!) ja lopusta Tuomiovuorikohtia. Tylsistyn aina kohdissa, joissa ovat vain Frodo, Sam ja Klonkku. Kun siihen lyödään esimerkiksi Merri ja Pippin mukaan, niitä jaksaakin taas lukea, esimerkiksi Konnun puhdistus on mielenkiintoinen, ja on aika surullista, ettei sitä olle leffoissa, mutta toisaalta on hyvä, ettei sitä ole otettu leffoihin. 

Sormuksen ritarit aloittaa aivan ihastuttavan trilogian. Pidän tavasta, jolla saattue alkaa pikkuhiljaa kasaantua: ensin Frodo ja Gandalf, sitten Sam, Merri ja Pippin, seuraavana Konkari ja lopulta Legolas, Gimli ja Boromir. Ei mitään perinteistä 'no, nuo nyt ovat tuossa, kaikki ovat tunteneet toisensa ties miten kauan, tehdään niistä jengi'-saattuetta, vaan kaikista eri kansoista koottu porukka. Kirja on mielenkiintoinen, pidän etenkin Tom Bombadillista, jota ei filmillä nähdä ollenkaan, mikä on surullista, muttei haittaa juonen kulkua, ja lisäksi pidän käytännössä koko kirjasta.. Lorien on kuvattu kirjoissa ihanasti, ja koko saattue saa haltioilta jonkinnäköisiä lahjoja, ei vain Frodo ja Sam, niinkuin elokuvissa (jollei pidennettyjä versioita lasketa mukaan, joissa myös muut saavat lahjat). Kirjan loppu on mielestäni myös onnistunut. Ensimmäinen leffa loppuu jo toisen kirjan puolella, mutta ei se leffoissa haittaa, mutta kirjan lopusta jää sopivalla tavalla odottava tunnelma. Tosin sitä ei huomaa niin paljon, kun lukee kirjat putkeen. 

Kaksi tornia. Sarumanin ja Sauronin liitto, Barad-durin ja Orthancin liitto. Kaksi tornia-elokuva seuraa kirjaa ehkä kaikkein vähiten kolmesta, mutta on kirjana ihana ja leffana samoin, vaikka onkin muokattu.

Kirjana alkaa siitä, kun Aragorn lähtee etsimään Boromiria. Mielenkiintoinen kirjanaloitus sinällään. Aragorn, Legolas ja Gilmi aloittavat örkkien takaa-ajon, Sam ja Frodo ovat matkalla Mordoriin. Pidän Kahdesta tornista melko paljon. Parhaita kohtia ovat varmaankin takaa-ajokolmikon ja Eomérin tapaaminen, Merrin ja Pippinin tapaaminen Puuparran kanssa ja tietysti lopun 'Hylkytavaraa' luku. Aivan ihastuttava! Jos mietitään Frodoiluja, Frodo tapaa Faramirin. En tiedä miksi, mutta Faramirista on tullut nyt viime aikoina aivan suosikkihahmojani, ehkä pidennettyjen leffaversioiden takia... 

Kuninkaan paluu. Leffaan olin vähän pettynyt, kun siitä puuttuu Dúnedain kokonaan. Ei ollut Halbaradia, jota rakastan jostain ihan oudosta syystä: koko tyyppiä mainitukaan kirjassakaan kuin ehkä kahdesti-kolmesti. Ehkä se johtuu vain siitä, että hän on Samooja, ja ilmiselvästi läheinen Aragornille. Tässä kirjassa suosikkikohtiani ovat varmaankin Faramirin ja Eowynin tarina, Konnun puhdistus ja pienistä, yksittäisistä kohdista Gimli ja Legolas lunastamassa toisilleen antamia lupauksia. Lisäksi rakastan yli kaiken Merriä, joka antaa miekkansa Theodenille, aaawws. Sitä kohtaa kaipasin kanssa leffasta, mutta pidennetyssä versiossa se onneksi oli, se oli aivan ylisuloinen kohtaus.. You simply can't love that!

Ehkä jotakin vielä Sormusten herroista. Sarjassa on vain ilkeitä isukkeja. Tai kirjassa ei ole kuin yksi, mutta leffassa on kaksi, nimittäin Elrond ja Denethor.  Elrond ei ole kirjassa mitenkään ilkeämpi, mutta leffassa hän on vähäsen.. Denethor. Argggh, vihaan tätä sen takia, miten hän kohtelee Faramiria. Toivoa nyt, että tämä olisi kuollut Boromirin sijaan. Hmmmmmmmph. (Todella sivistynyttä tekstiä, tiedetään). 

Lempihahmojani taitavat tätä nykyään olla Faramir, Merri ja Pippin. Pidän edelleenkin Aragornista ja Legolasista myös paljon, mutta Faramir, Merri ja Pippin ovat syrjäyttäneet heidät ykköspaikalta. Leffoissa pidän kuitenkin kaikkein eniten Klonkusta, Serkinsin näyttelijäntyö Klonkun takana on yksinkertaisesti mahtavaa, ei voi muuta sanoa! 

Tulipa pitkä, ei kovin laadukas selitys.

-'n

Tuija Lehtinen - Ihan pihalla

Maaliskuu on ollut lukurintamalla lievästi sanottuna hiljaista. Ehkä nyt koeviikon alkamisen kunniaksi jaksaisin taas lukea, kun se on jotenkin kokeisiinlukua mielenkiintoisempaa.. Mistäköhän tällainen ilmiö?

Olenkin jo jossain hehkuttanut Tuija Lehtisen kirjoja. Kirjat ovat kaunistelemattomia nuortenkirjoja, ja en tähän mennessä ole törmännyt yhteenkään huonoon Lehtisen kirjaan. Kirjoja suosittelisin ehkä yläastelaisille ja sitä vanhemmille, jos nuortenkirjat jaksavat yhä kiinnostaa. Paljon nuoremmille en suosittelisi välttämättä kirjojen aiheiden ja tyylin takia. Lehtiseltä on tosin myös nuoremmillekin sopivia kirjoja, kuten Rebekka-sarja ja esimerkiksi Katuhaukat, ja muitakin, mutta niitä en ole itse lukenut, olen pysynyt näissä nuortenkirjoissa.

Ihan pihalla kertoo neljän nuoren tarinan. Kaikkien nuorten elämä on mennyt enemmän tai vähemmän perseelleen, ja heistä kolme ovat päätyneet Perhekoti Tuulikanteleeseen. Neljäs taas on Tuulikanteleen pitäjien lapsi. Kirjan päähenkilöllä, Jirillä, on elämä mennyt suhteellisen mukavasti, kunnes hän loukkaantui ja hänen tulevaisuudeltaan vietiin pohja alta. Muista henkilöistä Lila paloi loppuun ylivaativien vanhempiensa takia, Näädällä oli väkivaltainen isäpuoli, jonka vuoksi hän päätyi lopulta jengeihin sekoilemaan, ja Oonalla on elinkautinen perhekodissa, kun hän joutuu jakamaan vanhempansa sosiaalitapausten kanssa, mutta muuten hänellä on mennyt suhteellisen mukavasti. Lisäksi perhekodissa on kaksi nuorempaa tapausta, koulukiusattu Stella ja Tero, jonka yksinhuoltajaäiti ei pystynyt kunnolla huolehtimaan pojastaan.

Mielestäni kirja on osuva ja nimenomaan kaunistelematon, melko todentuntuinen. Taattua Lehtistä. Pidän etenkin kirjan kerronnasta, sillä tarinaa kerrotaan vuorotellen Jirin, Oonan ja Näädän näkökulmista, useiten Jirin. Hahmot ovat upeita, ja mielestäni on hienoa, että ihmiset ovat päätyneet perhekotiin eri syistä, ovat erilaisia ja kuitenkin kaikki kirjan nimen mukaisesti ihan pihalla, mutta alkavat pikkuhiljaa ymmärtää asioita. Kaikki kasvavat tarinan aikana. Lisäksi on mielenkiinoista, että Jiri päätyy käytännössä lintukodosta, turvallisesta kodista, perhekotiin, mutta vastapainoksi on kuitenkin Näätä, joka on kokenut perheväkivallan.

Kirja on jotenkin aina ajankohtainen, vaikka onkin jo melkein kymmenen vuotta vanha, ja vaikka olenkin lukenut sen varmaan toistakymmentä kertaa, se ei silti kulu.. Ihan pihalla on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, ja jos fantasiaa ei lasketa mukaan, se on varmaankin top3:ssa.

Jos jotakuta kiinnostaa tämä kirja ja Lehtisen muutkin kirjat, suosittelen erityisesti tämän lisäksi Sara-sarjaa. Sara@grazymail.com , Nottingham kesällä kello 6 , Sara ja levottomat jalat , sekä Sara-sarjaan liittyvä, itsenäinen jatko-osa Missä olet, Sara?
-'n

Michael Scott - Kirjanvartija

Alkuperäiskansi, en löytänyt hyvää
kuvaa suomenkielisestä.

Michael Scottin Kirjanvartija on Kuolemattoman Nicholas Flamelin salaisuudet - sarjan ensimmäinen osa. Vauhdikas, mielenkiintoinen, tosin kummallinen kirja. Koko opus käsittää pari-kolme päivää, ja on noin 350sivuinen. Tylsiä hetkiä ei oikeastaan ole.

Lokeroisin Kirjanvartijan samaan luukkuun kuin Percy Jacksonit - tosin Kirjanvartijassa ei esiinny vain tietyn mytologian hahmoja, vaan aika laajalti - on sfinksi, golemeja (saviukkoja, jollainen on mielestäni jossain vanhassa simpsonit-jaksossakin nähty), Bastet egyptiläisestä mytologiasta ja muitakin, joita en tosin nyt muista.

Kirja on kuitenkin hämärä ja mielestäni ärsyttävä. Päähenkilöt, Sophie ja Josh ovat kaksoset, ja eräässä kirjassa, velho Abrahamin Koodeksissa, ennustetaan 'kahden jotka ovat yksi' joko pelastavan tai tuhoavan maan. Tässä kohdassa kirjassa on räikeä virhe (jonka bongaavat varmaankin vain sellaiset, jotka ovat lukeneet vähän enemmän biologiaa, tai ainakin keskittyneet tunneilla), sillä eivähän Sophie ja Josh voi olla 'kaksi jotka ovat yksi', sillä koska he ovat tyttö ja poika, he eivät voi olla identtiset kaksoset, ja normaalikaksoset eivät ole yhtään sen enempää yksi kuin parin vuoden ikäeroiset sisarukset, mutta identtiset kaksoset ovat kyllä teoriassa yksi.

Äskeinen ei ehkä haittaa kauheasti lukukokemusta. Pidän mytologioihin ja historiallisiin henkilöihin viittaavista, modernisoiduista kirjoista. Ne ovat mukavia lukea. Tämäkin oli mukava, tosin meni melko kauan aikaa lukea se, kun ei inspiroinut lukea. Todennäköisesti tulen lukemaan lopunkin sarjan, mutta tämä kirja ei kuulu henkilökohtaisiin suosikkeihini kuitenkaan. Sisarusten välinen suhde on aluksi liian siirappinen, tosin ehkä kaksosten suhde on erilainen kuin vuoden ikäeroisten sisarusten - en ainakaan osaisi kuvitella olevani noin hyvä kaveri oman veljeni kanssa. Loppua kohti sisarusten suhde muuttuu erilaiseksi, tosin sopii kirjan tapahtumiin, mutta vaikka minua yleensä ärsyttää, että melkein kaikkien fantasiakirjojen päähenkilöt ovat poikia/miehiä, (minussakin asuu näemmä pieni feministi) tässä kirjassa tytön, Sophien, asema ärsyttää paikotellen. Blaah.

Kirja ei siis ole mielestäni mitenkään kympin suoritus, ehkä joku seiska-seiskapuoli-kasi voisi olla sopiva arvosana. Kenties lukemisen arvoinen, ihan mielenkiintoinen, mutta on niitä parempiakin kirjoja nähty..
-'n