J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Taru Sormusten Herrasta. En ymmärrä, miten Tolkienilla on voinut olla niin paljon mielikuvitusta, kun hän on nämä kirjoittanut. Kaikki kansat ovat omalaatuisia, toisistaan poikkeavia, myös eri ihmiskansat keskenään. Keski-Maassa on mielenkiintoisia kieliä ja ihania taruja ja lauluja... Oikeasti, ei paljon hienompaa sarjaa voi olla. 

Tosin, annan minä LotRille vähän risujakin: Frodoilut. Uaah, ei sellaisia kukaan jaksa lukea, suurin osa matkaa pirun tylsää, kun Frodo ja Sam hengailevat kahdestaan. Myönnän, en lukenut kirjoja sana sanasta tällä kertaa, vaikka laskenkin ne lukeneeni, sillä en yksinkertaisesti jaksa Frodoa.. Frodoiluista luin oikeastaan vain Faramir-kohdan (I'm in love with Faramir!) ja lopusta Tuomiovuorikohtia. Tylsistyn aina kohdissa, joissa ovat vain Frodo, Sam ja Klonkku. Kun siihen lyödään esimerkiksi Merri ja Pippin mukaan, niitä jaksaakin taas lukea, esimerkiksi Konnun puhdistus on mielenkiintoinen, ja on aika surullista, ettei sitä olle leffoissa, mutta toisaalta on hyvä, ettei sitä ole otettu leffoihin. 

Sormuksen ritarit aloittaa aivan ihastuttavan trilogian. Pidän tavasta, jolla saattue alkaa pikkuhiljaa kasaantua: ensin Frodo ja Gandalf, sitten Sam, Merri ja Pippin, seuraavana Konkari ja lopulta Legolas, Gimli ja Boromir. Ei mitään perinteistä 'no, nuo nyt ovat tuossa, kaikki ovat tunteneet toisensa ties miten kauan, tehdään niistä jengi'-saattuetta, vaan kaikista eri kansoista koottu porukka. Kirja on mielenkiintoinen, pidän etenkin Tom Bombadillista, jota ei filmillä nähdä ollenkaan, mikä on surullista, muttei haittaa juonen kulkua, ja lisäksi pidän käytännössä koko kirjasta.. Lorien on kuvattu kirjoissa ihanasti, ja koko saattue saa haltioilta jonkinnäköisiä lahjoja, ei vain Frodo ja Sam, niinkuin elokuvissa (jollei pidennettyjä versioita lasketa mukaan, joissa myös muut saavat lahjat). Kirjan loppu on mielestäni myös onnistunut. Ensimmäinen leffa loppuu jo toisen kirjan puolella, mutta ei se leffoissa haittaa, mutta kirjan lopusta jää sopivalla tavalla odottava tunnelma. Tosin sitä ei huomaa niin paljon, kun lukee kirjat putkeen. 

Kaksi tornia. Sarumanin ja Sauronin liitto, Barad-durin ja Orthancin liitto. Kaksi tornia-elokuva seuraa kirjaa ehkä kaikkein vähiten kolmesta, mutta on kirjana ihana ja leffana samoin, vaikka onkin muokattu.

Kirjana alkaa siitä, kun Aragorn lähtee etsimään Boromiria. Mielenkiintoinen kirjanaloitus sinällään. Aragorn, Legolas ja Gilmi aloittavat örkkien takaa-ajon, Sam ja Frodo ovat matkalla Mordoriin. Pidän Kahdesta tornista melko paljon. Parhaita kohtia ovat varmaankin takaa-ajokolmikon ja Eomérin tapaaminen, Merrin ja Pippinin tapaaminen Puuparran kanssa ja tietysti lopun 'Hylkytavaraa' luku. Aivan ihastuttava! Jos mietitään Frodoiluja, Frodo tapaa Faramirin. En tiedä miksi, mutta Faramirista on tullut nyt viime aikoina aivan suosikkihahmojani, ehkä pidennettyjen leffaversioiden takia... 

Kuninkaan paluu. Leffaan olin vähän pettynyt, kun siitä puuttuu Dúnedain kokonaan. Ei ollut Halbaradia, jota rakastan jostain ihan oudosta syystä: koko tyyppiä mainitukaan kirjassakaan kuin ehkä kahdesti-kolmesti. Ehkä se johtuu vain siitä, että hän on Samooja, ja ilmiselvästi läheinen Aragornille. Tässä kirjassa suosikkikohtiani ovat varmaankin Faramirin ja Eowynin tarina, Konnun puhdistus ja pienistä, yksittäisistä kohdista Gimli ja Legolas lunastamassa toisilleen antamia lupauksia. Lisäksi rakastan yli kaiken Merriä, joka antaa miekkansa Theodenille, aaawws. Sitä kohtaa kaipasin kanssa leffasta, mutta pidennetyssä versiossa se onneksi oli, se oli aivan ylisuloinen kohtaus.. You simply can't love that!

Ehkä jotakin vielä Sormusten herroista. Sarjassa on vain ilkeitä isukkeja. Tai kirjassa ei ole kuin yksi, mutta leffassa on kaksi, nimittäin Elrond ja Denethor.  Elrond ei ole kirjassa mitenkään ilkeämpi, mutta leffassa hän on vähäsen.. Denethor. Argggh, vihaan tätä sen takia, miten hän kohtelee Faramiria. Toivoa nyt, että tämä olisi kuollut Boromirin sijaan. Hmmmmmmmph. (Todella sivistynyttä tekstiä, tiedetään). 

Lempihahmojani taitavat tätä nykyään olla Faramir, Merri ja Pippin. Pidän edelleenkin Aragornista ja Legolasista myös paljon, mutta Faramir, Merri ja Pippin ovat syrjäyttäneet heidät ykköspaikalta. Leffoissa pidän kuitenkin kaikkein eniten Klonkusta, Serkinsin näyttelijäntyö Klonkun takana on yksinkertaisesti mahtavaa, ei voi muuta sanoa! 

Tulipa pitkä, ei kovin laadukas selitys.

-'n

Tuija Lehtinen - Ihan pihalla

Maaliskuu on ollut lukurintamalla lievästi sanottuna hiljaista. Ehkä nyt koeviikon alkamisen kunniaksi jaksaisin taas lukea, kun se on jotenkin kokeisiinlukua mielenkiintoisempaa.. Mistäköhän tällainen ilmiö?

Olenkin jo jossain hehkuttanut Tuija Lehtisen kirjoja. Kirjat ovat kaunistelemattomia nuortenkirjoja, ja en tähän mennessä ole törmännyt yhteenkään huonoon Lehtisen kirjaan. Kirjoja suosittelisin ehkä yläastelaisille ja sitä vanhemmille, jos nuortenkirjat jaksavat yhä kiinnostaa. Paljon nuoremmille en suosittelisi välttämättä kirjojen aiheiden ja tyylin takia. Lehtiseltä on tosin myös nuoremmillekin sopivia kirjoja, kuten Rebekka-sarja ja esimerkiksi Katuhaukat, ja muitakin, mutta niitä en ole itse lukenut, olen pysynyt näissä nuortenkirjoissa.

Ihan pihalla kertoo neljän nuoren tarinan. Kaikkien nuorten elämä on mennyt enemmän tai vähemmän perseelleen, ja heistä kolme ovat päätyneet Perhekoti Tuulikanteleeseen. Neljäs taas on Tuulikanteleen pitäjien lapsi. Kirjan päähenkilöllä, Jirillä, on elämä mennyt suhteellisen mukavasti, kunnes hän loukkaantui ja hänen tulevaisuudeltaan vietiin pohja alta. Muista henkilöistä Lila paloi loppuun ylivaativien vanhempiensa takia, Näädällä oli väkivaltainen isäpuoli, jonka vuoksi hän päätyi lopulta jengeihin sekoilemaan, ja Oonalla on elinkautinen perhekodissa, kun hän joutuu jakamaan vanhempansa sosiaalitapausten kanssa, mutta muuten hänellä on mennyt suhteellisen mukavasti. Lisäksi perhekodissa on kaksi nuorempaa tapausta, koulukiusattu Stella ja Tero, jonka yksinhuoltajaäiti ei pystynyt kunnolla huolehtimaan pojastaan.

Mielestäni kirja on osuva ja nimenomaan kaunistelematon, melko todentuntuinen. Taattua Lehtistä. Pidän etenkin kirjan kerronnasta, sillä tarinaa kerrotaan vuorotellen Jirin, Oonan ja Näädän näkökulmista, useiten Jirin. Hahmot ovat upeita, ja mielestäni on hienoa, että ihmiset ovat päätyneet perhekotiin eri syistä, ovat erilaisia ja kuitenkin kaikki kirjan nimen mukaisesti ihan pihalla, mutta alkavat pikkuhiljaa ymmärtää asioita. Kaikki kasvavat tarinan aikana. Lisäksi on mielenkiinoista, että Jiri päätyy käytännössä lintukodosta, turvallisesta kodista, perhekotiin, mutta vastapainoksi on kuitenkin Näätä, joka on kokenut perheväkivallan.

Kirja on jotenkin aina ajankohtainen, vaikka onkin jo melkein kymmenen vuotta vanha, ja vaikka olenkin lukenut sen varmaan toistakymmentä kertaa, se ei silti kulu.. Ihan pihalla on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, ja jos fantasiaa ei lasketa mukaan, se on varmaankin top3:ssa.

Jos jotakuta kiinnostaa tämä kirja ja Lehtisen muutkin kirjat, suosittelen erityisesti tämän lisäksi Sara-sarjaa. Sara@grazymail.com , Nottingham kesällä kello 6 , Sara ja levottomat jalat , sekä Sara-sarjaan liittyvä, itsenäinen jatko-osa Missä olet, Sara?
-'n

Michael Scott - Kirjanvartija

Alkuperäiskansi, en löytänyt hyvää
kuvaa suomenkielisestä.

Michael Scottin Kirjanvartija on Kuolemattoman Nicholas Flamelin salaisuudet - sarjan ensimmäinen osa. Vauhdikas, mielenkiintoinen, tosin kummallinen kirja. Koko opus käsittää pari-kolme päivää, ja on noin 350sivuinen. Tylsiä hetkiä ei oikeastaan ole.

Lokeroisin Kirjanvartijan samaan luukkuun kuin Percy Jacksonit - tosin Kirjanvartijassa ei esiinny vain tietyn mytologian hahmoja, vaan aika laajalti - on sfinksi, golemeja (saviukkoja, jollainen on mielestäni jossain vanhassa simpsonit-jaksossakin nähty), Bastet egyptiläisestä mytologiasta ja muitakin, joita en tosin nyt muista.

Kirja on kuitenkin hämärä ja mielestäni ärsyttävä. Päähenkilöt, Sophie ja Josh ovat kaksoset, ja eräässä kirjassa, velho Abrahamin Koodeksissa, ennustetaan 'kahden jotka ovat yksi' joko pelastavan tai tuhoavan maan. Tässä kohdassa kirjassa on räikeä virhe (jonka bongaavat varmaankin vain sellaiset, jotka ovat lukeneet vähän enemmän biologiaa, tai ainakin keskittyneet tunneilla), sillä eivähän Sophie ja Josh voi olla 'kaksi jotka ovat yksi', sillä koska he ovat tyttö ja poika, he eivät voi olla identtiset kaksoset, ja normaalikaksoset eivät ole yhtään sen enempää yksi kuin parin vuoden ikäeroiset sisarukset, mutta identtiset kaksoset ovat kyllä teoriassa yksi.

Äskeinen ei ehkä haittaa kauheasti lukukokemusta. Pidän mytologioihin ja historiallisiin henkilöihin viittaavista, modernisoiduista kirjoista. Ne ovat mukavia lukea. Tämäkin oli mukava, tosin meni melko kauan aikaa lukea se, kun ei inspiroinut lukea. Todennäköisesti tulen lukemaan lopunkin sarjan, mutta tämä kirja ei kuulu henkilökohtaisiin suosikkeihini kuitenkaan. Sisarusten välinen suhde on aluksi liian siirappinen, tosin ehkä kaksosten suhde on erilainen kuin vuoden ikäeroisten sisarusten - en ainakaan osaisi kuvitella olevani noin hyvä kaveri oman veljeni kanssa. Loppua kohti sisarusten suhde muuttuu erilaiseksi, tosin sopii kirjan tapahtumiin, mutta vaikka minua yleensä ärsyttää, että melkein kaikkien fantasiakirjojen päähenkilöt ovat poikia/miehiä, (minussakin asuu näemmä pieni feministi) tässä kirjassa tytön, Sophien, asema ärsyttää paikotellen. Blaah.

Kirja ei siis ole mielestäni mitenkään kympin suoritus, ehkä joku seiska-seiskapuoli-kasi voisi olla sopiva arvosana. Kenties lukemisen arvoinen, ihan mielenkiintoinen, mutta on niitä parempiakin kirjoja nähty..
-'n