29.2.2012

J.R.R Tolkien - Keskeneräisten tarujen kirja

Tolkienin Keskeneräisten tarujen kirja: kätevä ja raivostuttava. Kirja pitää sisällään nimensä mukaisesti muutamia Tolkienin tarinoita, jotka eivät joko valmistuneet tai eivät päätyneetkään esimerkiksi Silmarillioniin. Keskeneräisten tarujen kirjan on koonnut J.R.R:n poika Christopher, ja jollen kovin paljon väärin muista, Christopher oli J.R.R:n nuorin poika, tosin tätä en mene vannomaan, siitä on jo aikaa, kun luin äidinkielenkurssilla Carpenter-nimisen kirjailija tekemän elämäkerran. Voisin tähän vielä lisätä nippelitietona Tolkienin etunimen olleen John Ronald Reyes. Jollen väärin muista.. 

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta erittäin raskas lukea, sillä tarinat pomppivat välillä hirveästi, ja kaikkea aiheesta ei ollut kerrottu näissä taruissa, esimerkiksi Túrinista, josta ilmeisesti kerrotaan Húrinin lasten tarinassa enemmänkin, kerrottiin muutoin ihan hyvinkin, mutta keskeltä jäi pitkä pätkä tekstiä pois, joten olisi varmaan pitänyt lukea tätä yhtä aikaa Silmarillionin, Húrinin lasten tarinan ja Sormusten herrojen kanssa, tosin kolmannesta ja neljännestä ajasta kirjassa ei ollut paljoa.

Keskeneräisten tarujen kirjalla on omat hyvät puolensakin. Kirjan lopussa oli loistava hakemisto: Keski-Maan eri paikat ja Tolkienin useat hahmot olivat suurin osa, ainakin kaikki mitä itse etsin, olivat listattu ja selitetty hakemistossa. Valaisi erittäin paljon outoja hahmoja ja paikannimiä vilisevää kirjaa, selkeytti sitä melkoisen hyvin, sillä jos unohti, kuka jokin hahmo oli, tai missä jokin paikka on, pystyi sen äkkiä selaamaan takaa.

Minua kiehtoi Keskeneräisten tarujen kirjassa eniten tarinat Tuorista, ihmisestä, joka etsiytyi haltijoiden salattuun valtakuntaan ensimmäisellä ajalla ja oli Túrinin sukulainen, tosin en enää muista tämän salatun haltiavaltakunnan nimeä. Lisäksi toinen mielenkiintoinen (sormustenherrarakkauteni tähden) tarina oli Kurjenmiekkakenttien taistelusta kertonut pätkä, taistelusta, josta olin aina halunnut tietää lisää.

Yleisilmeeltään kirja on lukemisen arvoinen, ei vaadi täyttä kannesta kanteen lukemista, itsekin skippasin pari tarua, jotka eivät aiheeltaan kiinnostaneet minua yhtään, mutta voin kuitenkin hyvällä omatunnolla sanoa lukeneeni kirjan. Raskas? Kyllä. Sekava? Kyllä. Vaikeaselkoinen? Kyllä. Mielenkiintoinen? Kyllä. Kannattaako lukea? Kyllä, jos Tolkienin Keski-Maa kiinnostaa hiukkaakaan enemmän. Ei, jos Sormusten herrojenkin lukemien tuotti tuskaa, ja jollei ole lukenut Silmarillionia aiemmin.
-'n

Seuraavissa kirjasesittelyissä mennee hetki, sillä aion esitellä Sormusten herrat yhtenä pakettina, ja kolmatta en ole ehtinyt aloittaa vielä, ja lisäksi lainasin kirjastosta pinon Septimus Heappeja (Kirj. Angie Sage) ja todennäköisesti keskityn nyt niihin, ja niistäkin vähän ajattelin jotain yhtenäisempää ja laajempaa esittelyä, kun ne olen saanut luettua. Tosin Michael Scottin Kirjanvartija ei ole enää kovin pahasti kesken, joten siitä saattaa tulla seuraava esitelty kirja, tosin en tiedä. Sen näkee sitten.

14.2.2012

P.C & Kristin Cast: Hunted

House of the night - sarjan viides osa. Kirja on Castille uskolliseen tapaan täytetty huumorilla ja vaaratilanteilla - ja jälleen kerran päähenkilön, Zoeyn, miesseikkailuilla.. Tämä oli ensimmäinen teos Castilta, jonka luin alkuperäiskielellä, ja se oli paikotellen vaikeaa ymmärtää, suurin osa helppoa, mutta koska kirja on hyvin puhekielinen, höystettynä paikotellen sivistyssanoilla, sitä on välillä vaikea tajuta, etenkin noiden sivistyssanojen merkitykset menevät täysin ohitse.

Kirja oli kyllä mielenkiintoinen, ei juurikaan tylsiä hetkiä, mutta siinä tapahtui melkeinpä liian paljon. Yksi loukkaantuu, kiidetään sinne, jutellaan, toinen loukkaantuu, kiidetään tänne, taas yksi loukkaantuu, suoritetaan jäätävä ja vaarallinen suunnitelma ja katsotaan, josko saataisiin tuhottua paha. Tai ainakin karkotettua. Kirjassa oli myös paljon runoja, jotka kuvittelisin olevan koomisen kuuloisia suomennettuina...

Sarja on kyllä hyvä, mutta minua on alkanut ärsyttää sen puhekielisyys ja minä-kerronta. En ole ikinä tosin pitänyt hirveästi minä-kertojista, mutta tässä sarjassa puhekielisyyden ja minäkerronnan yhdistelmä on järkyttävä. Tai ehkä tuo ei ole suoraa minä-kerrontaa, kaikista henkilöistä puhutaan nimeltä, ei Zoeysta 'minänä', mutta selkeästi Zoeyn puolelta, ei objektiivisella tavalla.
Tosin tähän täytyy sanoa minä-kerronnan puolesta se, että rakastan Rick Riordanin kerrontatyyliä Heroes of Olympuksessa ja Kane-chronicle -sarjassa, joissa kertoja on tämän sarjan tapaan jonkun hahmon puolelta selkeästi kerrottu, mutta kertojat vaihtuvat, esimerkiksi Kaneissa sisaruspari kertoo vuorotellen tapahtumia, a HoO:ssa kolme ihmistä kertoo vuorotellen, riippuen mihin asiaan Riordan tahtoo kerronnallaan painottaa.


Ylipäätään fiilis House of the night - sarjasta on se, että taidan vain odotella suomennoksia, jotka saa aina kirjastosta, enkä vaivaudu tilaamaan alkuperäiskielisiä teoksia satakunnan alueelta, jolloin varausmaksu on 50snt, ja vaikka sarja onkin hyvä, en jaksa vaivautua.
-'n

Tätä postausta seurannee blogihiljaisuus, sillä minulla on tavalliseen tapaani 5 keskeneräistä kirjaa, joista kaksi on raskaslukuisia, yksi on Sormusten herrasta, eli pirun pitkä, ja kahta ei juuri inspaa lukea. (Lisäksi sain vihdoinviimein LotR-Extended edition-DVD:ni postissa, joten pari seuraavaa päivää menee niitä tuijotellessa.. En jaksa odottaa viimeiseen osaan pääsyä, kun leffa kestää neljä tuntia, ja sisältää kaikkia ihania extrakohtauksia, jotka normiLotR:stä puuttuvat)

5.2.2012

Veera Laitinen: Surunsyöjät

Veera Laitisen Surunsyöjät oli hämmentävä romaani.. Suurin hämmennyksen syy, oli kun äsken vähän googlailin, tajusin, että kirjailija on syntynyt vuonna 1997, ja tämä selittää kirjan kieleen liittyviä ihmetyksen kohteitani.

Surunsyöjät on mielestäni low-fantasykirja, vaikka tapahtumakaupunki onkin kuvitteellinen. Hämmennyin aluksi nimenomaan kirjan kieltä ja kerrontaa, se ei jotenkaan sopinut mielestäni mihinkään lokeroon: paikoitellen vanhahkoja ilmauksia, ja paikoitellen täysin nykykieltä, esimerkiksi 'revetä nauramaa' käytettiin aika usein. Tällä hetkellä olen aika pirun kateellinen, että joku minua kolme vuotta nuorempi on keksinyt tuollaisen tarinan, joka tosin on vielä melkoisen everyday-kategoriaan menevä, sillä tämä sarjan ensimmäinen osa sijoittuu lähinnä Blue Cove - kaupungin lukioon ja päähenkilö Hope McKayan elämään, jolla oli aika masentava lapsuus, josta tosin kerrottiin kirjassa raivostuttavan vähän, mutta samalla paljon. Kirjasta tekee myös mielenkiintoisen, että siinä on uudenlainen fantasiahahmorotu, Surunsyöjät, jotka ovat jonkinlaisia enkeleiden ja vampyyrien yhdistelmiä.. Niin, ja kirjasarjan eräs todennäköisesti tulevaisuudessa tärkeimpiin hahmoihin kuuluva 'pahis'pomo (tosin tämän kirjan perusteella en osaa sanoa, onko tämä paha, hyvä, vai jotain siltä väliltä), itse Kuolema, on nainen..

Kirjan alkupuoli oli vähän tylsähkö, kolmen ystävyksen lukioon tulee uusi oppilas, poika nimeltä Victor, joka on tietenkin kaikkien koulun tyttöjen unelma - totta kai heti kahden kolmesta kaveruksestakin, vaikka tämä kolmas, joka aluksi vihaa poikaa, lopulta ymmärtääkin pitävänsä pojasta ystävänä, ja kenties vähän muunakin kuin pelkästään ystävänä. Hope ja Victor kuitenkin salailevat asioita, ja lopulta, kun Hope saa totuuden kiristettyä Viktorilta väärinkäsityksien kautta, hän ei olekaan enää niin varma, mitä tästä unelmapojasta pitäisi ajatella.
Kirja muuttui mielenkiintoiseksi ja pimeämmäksi loppua kohden, ja Victoriin liittyvät salaisuudetkin alkoivat pikkuhiljaa selvitä. Kirjan viimeiset sanat jättävät valtaisan odotuksen tunteen seuraavaa osaa kohtaan. Kirjasarjasta on (mitä googlettamalla ymmärsin) tulossa ilmeisesti viisiosainen, ja toisen osan pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna.

Tämä kirja todistaa, että kuka vain voi kirjoittaa. Ehkä minunkin pitäisi taas alkaa suunnitella erästä tekstiäni vähän pidemmälle, yksi suurimmista haaveistani kun on kirjoittaa oma kirjasarja, josta toivoisin tulevan trilogia. Ja tottakai tämä trilogiani käännettäisiin monille kielille, ja saavuttaisi LotRien ja HP:n aseman.. Taidan joskus pudota pilvilinnoistani, kovaa ja korkealta, tähän tavalliseen, kylmään, masentavaan maailmaan...
-'n

4.2.2012

George Orwell: Eläinten vallankumous

George Orwellin Eläinten vallankumous oli hämmentävä ja mielenkiintoinen kirja. Se tosin oli melko ohut, ja itse arvostan paksuja kirjoja enemmän kuin ohuita. Kyseiseen kirjaan tartuin äidinkielen Klassikkokurssin ja muutaman suosittelijan ansiosta, ja olihan se ihan lukemisen arvoinen läpyskä, joka on Venäjän vallankumouksista tehty satiiri.

Eläinten vallankumouksen alussa maatilan, Kartanon, vanha sika, Majuri, kertoo nähneensä unta maailmasta, jossa eläimet ovat vapaita ihmisten komentelusta, ja että jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen. Majuri kuolee, ja eläimet jäävät haaveksimaan tästä eläinten maailmasta. He päättävät ajaa maatilan isännän, Jonesin, ja tämän perheen pois Lumipallo-nimisen sian johdolla. Häätö onnistuu, ja eläimistä tulee tasa-arvoisia, ainakin hetkeksi... Lumipallo asettuu eläinten johtoon, muiden sikojen ollessa myös johtavia henkilöitä, Napoleon Lumipallon 'johtajaparina' ja Vinku-nimisen sian puhuessa eläimiä ympäri milloin missäkin tilanteessa, mielistellen kulloistakin johtajasikaa ja aiheuttaen propagandalla eläinten kiltin sikojen seuraamisen.

Ehkä vähän hämmentäväkin kirja, kun ajatteli kirjana, eikä minään poliittisena vallankumousta käsittelevänä satiirina. Välillä oikeasti unohti, että kyseessä oli eläimiä. Kirjan loppukin oli hyvin tehty. Se loppui sanoihin "Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi". Todentuntuinen tarina hyvän tarkoituksen takia aloitetusta asiasta, jonka yksittäinen ahne henkilö saattaa pilata ja muuttaa täysin alkuperäisiä tavoitteita vastakkaiseksi.
-'n

22.1.2012

Rick Riordan: Percy Jackson x3

Totesin, etten jaksa esitellä Percy Jackson - sarjan kolmea viimeistä osaa erikseen, tuntuu, että toistan aina samat asiat. Nyt siis yhteisesittelyn saavat Percy Jackson and the titan's curse, Percy Jackson and the battle of the labyrinth sekä Percy Jackson and the last Olympian.


Sarjan kolmannessa osassa, Percy Jackson and the titan's curse, sarjaan ilmestyy uusia hahmoja. Zeuksen tytär, Thalia, kaksi uutta puoliveristä, sisarukset Bianca ja Nico Di Angelo, sekä Artemiin metsästäjät. Kirja poikkeaa aiemmista siten, että Annabeth on kadonnut: hän putoaa Biancan ja Nicon pelastamiseksi tehdyllä retkellä kalliolta. Artemiin metsästäjät pelastavat Thalian, Percyn, Groverin sekä uudet puoliveriset, ja pian onkin jälleen uuden etsintäretken aika: Percyä ei tosin oteta mukaan, sillä etsintäretken johtaja, Artemiin metsästäjien johtaja, ei tahdo ottaa poikaa mukaan matkalle. Percy tosin lähtee kuitenkin, ja pelastaa porukan pulasta, ja liittyy ryhmän mukaan. Matka jatkuu, ja etsintäretken ennustus toteutuu pala palalta... Percy tapaa myös kuolevaisen tytön, Rachelin, joka pystyy näkemään Sumun lävitse.

Titan's curse on mielestäni mukava, sillä se tuo uuden näkökulman puoliveristen maailmaan, sillä päähenkilöt Percy ja Annabeth eivät olekaan aivan niin valokeilassa, Annabeth ainakaan. Uudet hahmot ovat koomisia, kirjassa tavattiin pikaisesti muistaakseni esimerkiksi lentävä porsas. Lisäksi kirjassa Kronoksen suunnitelmat alkavat selvitä vähäsen.


Neljännessä osassa, The battle of the labyrinth, Puoliveristen leirille saapuu uusi työntekijä, auttamaan Dionysuksen poissaollessa. Uuden pelin, 'selviä-hengissä-hirviöiden-hyökkäyksessä'-tyylisen, aikana Percy ja Annabeth putoavat luolaan, luulevat olevansa poissa muutaman minuutin, mutta ovatkin kadoksissa pari tuntia. Luola paljastuu olevan Kronoksen suunnitelman tärkein asia, Labyrintti, joka on levittäytynyt käytännössä koko Amerikan alle, ja jonka läpi kulkemalla voi tulla suoraan Puoliveristen leiriin, leirin suojauksista huolimatta. Alkaa armoton kilpajuoksu: Percyn, Annabethin, Groverin ja Tysonin täytyy löytää Adrianen lanka, jonka avulla labyrintissa voi suunnistaa eksymättä. Lankaa varten heidän täytyy löytää labyrintin suunnittelijan, Deadaluksen paja, sillä lanka on siellä. Nelikko löytää toisen tavan kulkea labyrintissa: he tarvitsevat Sumun lävitse näkevän kuolevaisen apua: Rachelin. Percyllä on myös omia ongelmia Nico Di Angelon kanssa, tämä kun on suuttunut Percylle Percyn petettyä hänen luottamuksensa Titan's cursen aikana.

The battle of the labyrinth on mielestäni yksi parhaista Percy Jacksoneista, johtuen labyrintistä, joka on aina jollakin oudolla tavalla kiehtonut minua - tosin tällä kertaa labyrintissa ei ollut vain Minotaurusta, niin kuin kreikkalaisessa mytologiassa. Samalla koomisella tavalla kirjoitettua, humoristista tekstiä kuin aiemmatkin Riordanin kirjat. Percy ja Annabeth ovat jälleen valokeilassa, mikä on hivenen tylsää, mutta koska edellisessä kirjassa he eivät olleet ainoat sankarit, se suotakoon. Uusia puolijumalia ei juurikaan ole, mutta esimerkiksi Nico Di Angelosta saadaan tietää lisää, ja tavataan lisäksi muutamia uusia jumaliakin, esimerkiksi Hefaistos.


Viides ja sarjan viimeinen osa, The last Olympian, alkaa, kun Percy lähtee Beckendorfin, Hefaistoksen pojan, kanssa sabotoimaan Kronoksen suunnitelmia - sabotointiyritys onnistuu, mutta suunnitelmat menevät kuitenkin pilalle. Percy pääsee myös käymään Poseidonin palatsissa meren pohjalla. Percy ystävineen saa selville, että hirviö Typhon on herännyt, ja koska jumalat ovat taistelemassa tätä vastaan, lukuunottamatta Poseidonia, joka käy omaa sotaansa vanhoja merenjumalia vastaan, ja Haadesta, joka murjottaa manalassa, joten Olympus Manhattanilla on jäänyt täysin suojaamattomaksi, ja Kronos armeijoineen lähestyy sitä kovaa vauhtia. Percy ja muut puoliveriset ottavat tehtäväkseen Manhattanin suojelemisen, mutta ymmärtävät pian joukossaan olevan vakoojan: Kronos tuntuu koko ajan tietävän puoliveristen suunnitelmat ja niiden heikoimmat kohdat. Kronos saavuttaa Olympuksen, ja Typhon lähestyy Manhattania, eikä jumalilla ole mahdollisuutta voittaa tätä, ellei Poseidon pääse apuun omasta sodastaan huolimatta, ja Haades pääse eroon katkeruudestaan ja saavu auttamaan. Mutta onnistuvatko sankarit pelastamaan Olympuksen? Ja mikä rooli on Rachelilla, Sumun läpi näkevällä tytöllä, vielä esitettävänä?

Päätösosa on upeasti kerrottu, vaikkei lisääkään kuin yhden myytin sarjaan, nimittäin tapaamisen Styx-joen ja Achilleen kirouksen kanssa. Percy on jälleen melkoisen voittamaton, mutta muut hänen ystävänsä haavoittuvat tasapuolisesti, eikä kirjassa siis ole muita übersankareita. Toisaalta, kirjan loppu on vähän tympeä, ennalta-arvattavakin, mutta onneksi Percy ei yksin sentään ole sankari. Olympuksella on myös havaittavissa ihanaa sisaruskateutta, mutta kuitenkin ianikuisten kaunojen unohtamistakin. Ja kerrankin Percy pääsee käymään Olympuksella ilman, että äänestetään saako hän elää vai kuoleeko hän. On mielestäni myös mukavaa, että kuolevainen Rachel pääsee mukaan toimintaan, tavalla tai toisella.


Kokonaisuudessaan Percy Jackson - sarja on aivan ihana tällaiselle kreikkalaisen mytologian rakastajalle. Sarjasta löytyy puolijumalien ja jumalien lisäksi Satyyreita, luonnonhenkiä, sekä hyviä että pahoja kyklooppeja, kentaureja, pegasoksia ja niin edelleen. Sarjan päähenkilö on kyllä raivostuttavan voittamaton, mutta kohtaa kuitenkin ongelmia ja haavoittuukin, kerran hänen uskotaan jopa kuolleen, joten Percy ei kuitenkaan ole täysin yli-inhimillinen.. Ei hän tosin kokonaan ihminen olekaan, joten siihen menee inhimillisyysteoria. Pidän myös siitä, että sarjan aikana taidettiin tavata kaikki jumalat yksityisesti - poikkeuksena Zeus, mutta hän onkin liian kiireinen hyppiäkseen puolijumalten luona, ja lisäksi ei voi sietää Percyä, joten ehkä on hyvä, että hän pysyi Olympuksella. Sarjassa on sekin hyvä puoli, että Percy ei suinkaan ollut Zeuksen poika ja kaikkien jumalien suosikki, vaan Poseidonin poika, ja hänellä on myös jumalia vihamiehinä, pahimpana Ares, sitten ehkä Hera ja Zeus. Jumalien persoonallisuudet ovat upeita, Areksesta on tehty paksupäinen ja hyyvin sotaisa, Apollosta taas pepsodenthymyinen, raybanit silmillä kulkeva ja yli-itsevarma, ja hänen sisarestaan Artemiista ihana vastapaino veljelleen. Poseidonista pidän kyllä eniten, saattaa johtua siitä, että olen meri-ihminen.. Jos itse olisin joku Olympuksen jumala luonteeni perusteella, olisin todennäköisesti Poseidon, Athene tai astetta vähemmän koppava Apollo.

En ymmärrä, mistä Riordan repii kaikki juttunsa ja kirjojen huumorin, enkä sitäkään, miten hän on niin tuottelias kirjailija - raivostuttavankin tuottelias. Riordanilta on tulossa The Mark of Athena, Heroes of Olympus-sarjan kolmas osa syksyllä 2012, ja Kane Chronicles-sarjan kolmas osa, The Serpent's shadow nyt keväällä. Pidän myös Riordanin Kane Chronicles-sarjasta, joka yhdistää nykyajan egyptiläiseen mytologiaan, muttei kuitenkaan ole liian samanlainen Percy Jacksoneiden sekä Heroes of Olympus-sarjojen kanssa. Kane-sarjoissa on ihanaa sisarusrakkautta ilmassa.. Ilman muuta lukemisen arvoinen kirjailija, kaikki sarjat ovat täynnä huumoria, vaarallisia tilanteita ja mytologioiden jumalia modernilla twistilla.
-'n