Fitzpatrick, Becca: Langennut enkeli

Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli on jälleen esimerkki kliseisestä nuorten low-fantasysta. Kirjan päähenkilö, Nora, joutuu biologiantunnilla ah-niin-hyvännäköisen, jännittävän ja pelottavan pojan pariksi, jota Nora aluksi inhoaa täysillä. Kuinka ollakaan, ei mene kovin pitkään, ennen kuin tämä mysteeripoika, Patch, alkaa kiinnostaa enemmän ja enemmän, ja lopulta Nora ei saa tätä mielestään. Samaan aikaan alkaa synkkien tapahtumien sarja, ja Nora alkaa epäillä Patchilla olevan jotain tekemistä asioiden kanssa. Alkupuolella kuvioihin mukaan liittyy pari muuta poikaa, joista toinen ei tunnu piittaavan Norasta ja tämän parhaasta ystävästä ollenkaan, ja toinen mukava poika, jonka kaapeista saattaa löytyä muutama luuranko.

Kirja vaikutti ihan hyvältä kokonaisuudessaan. Olisin varmaan pitänyt enemmänkin, jollei kirjan 'formaatti' olisi mielestäni jo niin loppuunkulutettu - kaikki kirjat tuntuvat nykyään enemmän tai vähemmän tämänsuuntaisilta, aina tytön näkökulmasta kerrottuna ja aina johonkuhun uuteen, kiehtovaan ja salaperäiseen poikaan liittyviä synkkiä tapahtumia. Aina. '

Kirjasta teki kiehtovan se, että sarjassa esiintyvä(t) nefili(t) olivat pahiksia. Koska rakastan Cassandra Claren nefilien ympärille luomaa maailmaa, ajatus nefileistä pahiksina on kummallinen, mutta ehkä se sopii kirjan tyyliin, kun nefilit eivät tuntuneet ainakaan ensimmäisessä osassa olevan päähenkilöitä. Kirja on enemmän tai vähemmän enkeliteemainen - muutama nefili, langennut enkeli, lankeamaton enkeli ja kostonenkeleistäkin puhuttiin - muttei mitenkään häiritsevästi. Henkilökohtaisesti pidän usein yliluonnollisuuksiin liittyvistä kirjoista, ja tämäkin oli onnistuneesti tehty nykynuorten maun mukaiseksi..

Itse aion jatkaa sarjan lukemista, ja ehkä suosittelenkin sellaisille, jotka eivät ole korviaan myöten kyllästyneitä kliseiseen alkuasetelmaan tavallisesta tytöstä ja enemmän tai vähemmän yliluonnollisesta pojasta ja heidän enemmän tai vähemmän tärkeästä ja hankalasta suhteestaan..
-'n

Clare, Cassandra: Luukaupunki

Luukaupunki on Cassandra Claren 'The mortal instruments' (suom. varjojen kaupungit)-sarjan ensimmäinen osa. Kirja alkaa nykyisille nuorille suunnatuille kirjoille (low-fantasya tässä tapauksessa) tyypillisellä 'tyttö tapaa tuntemattoman, ylempalttisen hyvännäköisen pojan, joka vetää tytön mukaansa vaaralliseen maailmaan'-asetelmalla. Kirjassa on onneksi jo alusta asti muitakin hahmoja, jotka ovat juonen kannalta -enemmän tai vähemmän- tärkeitä, eikä pyöri ainoastaan päähenkilöiden, Claryn ja Jacen, ympärillä (vaikka aika tehokkaasti pyöriikin..).

Clary näkee clubilla kolmen nuoren tekemän veriteon, mutta tajuaa, ettei kukaan muu klubilla olleista edes nähnyt kyseisiä nuoria. Kolmikko paljastuu pian varjometsästäjiksi, Nefileiksi, joissa virtaa enkeleiden verta. Varjometsästäjien tehtävä on yksinkertainen: tuhota demoneita ja pitää alamaailma -ihmissudet, vampyyrit, haltiat..- aisoissa ja kiltisti. Kun Claryn äiti katoaa, hän lyöttäytyy yhteen varjometsästäjäkolmikon, Jacen ja sisarusten Alecin ja Isabellen, kanssa päämääränään selvittää, mitä hänen äidilleen tapahtui, ja miksi hän näkee Varjometsästäjien lumouksen läpi.

Kirja on toiminnantäytteinen, ei liian klisee alkuasemasta huolimatta, juonenkäänteet on tarkkaan harkittuja ja yllättäviä. Low-fantasy-tyyli tekee sarjasta ehkä tavanomaisen - nykyään kaikki kirjat mitä luen tuntuvat sijoittavan jotain yliluonnollista ihmisten maailman rinnalle - mutta itse pidän sarjasta melko paljon. Clare on yhdistänyt hienolla tavalla raamatun -nefilithän on siellä ainakin mainittu-, yliluonnolliset olennot -tehden niistä vähän omannäköisiään- ja nykypäivän maailman -jättäen ihmisille laitteita, joista Varjometsästäjät eivät ole koskaan kuullutkaan (esimerkiksi televisio tuntuu olevan tällainen).

Kyseisen sarjan olen lukenut joskus aiemminkin, ja suosittelen ihan mielelläni. Hyvin kirjoitettua tekstiä, eikä muistaakseni tylsiä hetkiä sarjan aikana juuri ole. Juonikuviot muuttuvat, hahmot kasvavat ja tarina elää koko ajan. Sarjasta on käsittääkseni tekeillä elokuvakin, ja jos/kun se joskus ilmestyy, aion mennä sen katsomaan ilman muuta. Eli, sarja on mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen, vähän kevyempi ja hupaisa, sopivasti huumoria yms.
-'n

Suzanne Collins: The Hunger games - trilogia

 Nälkäpeli-trilogia. Tunnen olevani jäljessä, kun luin nämä vasta nyt kesäkuussa. Ko. kirjoja on hehkutettu melko paljon - siksi alunperin mietin, luenko niitä ollenkaan. En pidä massakirjoista, tai jotenkaan en koe hehkutettua sarjaa omakseni aloittaa lukea - olen siinä määrin oman tieni kulkija. Twilighteihin en koskisi pitkällä tikullakaan, elokuvat tsekkasin, kun kaimani osti ne itselleen, vaikkei juuri niistä välitäkään, mutta en pitänyt leffoista, joten tuskin tulen niitä koskaan lukemaankaan. 

Eli siis Nälkäpelit. Ensimmäisestä osasta minulla oli käsitys, koska kävin leffan katsomassa, josta pidin, ja jonka vuoksi päätin ostaa itselleni oman Hunger Games - trilogiani, kun löysin ne Lontoosta melko halvalla. Englanninkielisyys ei taaskaan tuottanut juuri ongelmia, melko helppolukuisia olivat mielestäni. Järkytyin, kun avasin ensimmäisen osan hotellilla, ja huomasin kerronnan olevan minä-muotoista. Siihen tottui melko nopeasti, eikä se lopulta haitannut, vaikken minämuotoisesta kerronnasta pidäkään. Katnissin 'ajatusvirta'kohdat olivat mielenkiintoisia, ne jatkoivat dialogia hyvin.

Eli. Pidin ensimmäisistä kahdesta kirjasta paljon. Ekan tapahtumat tiesin suunnilleen, joten sen luki melko nopeasti, eikä tullut sellaista 'eivoilaskeakädestä'-fiilistä lainkaan. Juoni oli mielenkiintoinen ja pidin henkilöistä. En ainakaan nyt muista liiallisia eroja kirjan ja leffan välillä, tosin leffan katsomiseesta on jo pari kuukautta, ja niihin ei keskity samalla tavalla kuin kirjoihin. 

Toisessa kirjassa tulikin jo se 'eivoilaskeakädestä'-fiilis loppua kohden. Pidin kakkososasta ehkä eniten kaikista kolmesta. Vaikka kirja toistaakin samaa kaavaa - tulee uudestaan Nälkäpelit - se on silti erilainen kuin ensimmäinen. Hahmoista paljastui uusia puolia, ja itseäni jännitti selviävätkö Katniss ja Peeta, ja Reaping-vaiheen (mikäköhän se nimenarvonta on suomeksi) mahdollisuudet Haymitchin kohdalla. Pakko myöntää, rakastuin Haymitchiin jollain kierolla tavalla sarjan aikana.. Kirjan alkupuoli oli vähän tylsempi, mutta kuitenkin mielenkiintoinen eri tavalla.

Kolmas kirja spoilautuu.

Kolmannesta kirjasta en pitänyt niin paljon kuin edellisistä. Ehkä se oli liian erilainen, en tiedä mikä mätti. Odotin koko ajan Galen kuolevan, ja kun kirjan lopussa tärkeitä henkilöitä kuoli, minusta tuntui, että ne jotenkin ohitettiin, kaikki meni nopeasti - yhtäkkiä ei enää ollutkaan kuin Gale, Katniss ja mielipuolinen Peeta. Ei näin. Muutenkin vähän ennalta-arvattava loppu..

Spoilaus loppuu

Kolmatta kirjaa en osaa oikein arvioida. Muutamia turhia kuolemia, kauheasti salaliittoteorioita. Hyviä kohtiakin löytyy tottakai, ja pidin etenkin lopusta, kun Katniss sai tehtyä päätöksensä miesten väliltä. Epilogi oli melko loistava, ei liian siirappinen, ja vaikka teoriassa kaikki olikin hyvin, silti menneisyyden kauhut jättivät selkeät jäljet henkilöihin.

Pidinkö? Kyllä. Rakastinko? Paikoitellen. Sarja pääsi ehkä lempisarjojeni joukkoon, muttei silti kärkeen. Ehkä jonnekin neljännelle, viidennelle tilalle sarjojen joukossa. Yksittäisistä kirjoista ekat kaksi melko korkealle, kolmas ei aivan niin ylös. Suosittelenko? Totta hitossa.

-'n